Onko osa kansalaisista kokonaan unohtanut, miksi veroja
kerätään? Onko itsekkyys ja omien etujen ajaminen syönyt solidaarisuuden
kokonaan? Eikö lähimmäistä tarvitse enää
rakastaa?
Ajattelen, että monesti ihminen ymmärtää verojen keräämisen
järkevyyden vasta kantapään kautta. Kun eteen tulee todellinen vakava tilanne,
aletaan arvostamaan maksettuja veroja. Jos sairastuu vakavasti ja saa
tarvitsemaansa hoitoa lähes ilmaiseksi, alkaa ymmärtämään, miksi on maksanut veroja.
Silloin kun on kuoleman kanssa nenäkkäin, siinä ei auta paksu rahapussi. Tulee
mieleen, että on meillä vaan mahtava maa ja järkyttävän hieno terveydenhuolto!
Koulutetut, maailman parhaat terveysalan ammattilaiset hoitavat minut kuntoon.
Kiitollisuus on ainut asia mikä päässä pyörii. Maksamme veroja, jotta voimme
elää yhdessä maailman parhaimmassa yhteiskunnassa, jossa jokaisesta pidetään
huolta riippumatta yhteiskuntaluokasta.
Verojen vihaajat murisevat sosiaalisessa mediassa. Ei ole
yksi eikä kaksi kertaa, kun keskustelujen kommenteissa mainitaan Suomen kireä
verotus. Todellisuudessa Suomen verotus on keskivertoa Euroopan mittakaavassa. Kysymys
näille verojen vastustajille on yksinkertainen: mistä raha tulee yhteiskunnalle,
jos ei verotuksesta? Millä meinasitte rahoittaa koulutuksen, kasvatuksen,
terveydenhuollon, tiet ja ylipäätään kansalaisten yhteiset palvelut? Vai
lopetetaanko peruskoulu sekä terveydenhuolto ja tarjotaan palveluita vain niistä
maksaville? Onko koskaan käynyt mielessä, kuinka paljon yhteiskunta on jo
maksanut sinun puolestasi? Se nyt on vaan niin, että verotus kaikista
tasapuolisin järjestelmä edelleen.
Se jolla on enemmän, maksakoon enemmän ja se, jolla on
vähemmän, maksakoon vähemmän. Solidaarisuus tarkoittaa yhteisvastuullisuutta ja
myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Minulla on väkevä tunne, että elämme
pahassa solidaarisuusvajeessa. Tuntuu kauhealta kuunnella miljoonia tienaavien
yritysjohtajien puhetta talousahdingosta, kun samaan aikaan työttömäksi jääneet
miettivät omaa toimeentuloaan ja perheensä tulevaisuutta. Ristiriitaiset
tunteet heräävät, alkaa kiukuttamaan.
Reilut viisitoista vuotta olemme eläneet porvarihallitusten
maailmaa. Samaan aikaan kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on vain syventynyt. Rikkaat
ovat rikastuneet ja huonosti menevillä menee entistä huonommin. Viisitoistavuotta
meille on kerrottu, että ei ole jakovaraa antaa köyhille mitään, mutta samaan
aikaan osinkoja on jaettu ennätysmäärä rikkaille. Köyhiä on nöyryytetty ihan
tarpeeksi. Nyt on aika tehdä toisenlaista politiikkaa. Nyt on aika
solidaarisuuden, johon kaikkien on osallistuttava. Siis kaikkien, myös
rikkaiden. Minä-minä ajattelu johtaa väistämättä heikommassa asemassa olevien
ihmisten lisääntyviin vaikeuksiin entistä enemmän. Kaikista heikoimmassa
asemassa olevista täytyy pitää huolta. Lähimmäistä täytyy rakastaa. Aidosti
solidaarinen ajattelu vallatkoon alaa. Se on ainut keino, millä selviämme tästä
sodan jälkeisen historian suurimmasta kriisistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti